”Työ on monelle jo tärkeämpää kuin opiskelu”

Olen aina harrastanut opetusta, koulutustoimintaa ja akateemisia opintoja. Väittelin vuonna 2018, ja silloin Tuomas Lehtinen aloitti tässä tehtävässä edeltäjänäni. Oli tavallaan luonnollinen jatkumo ajatella siirtymistä tähän rooliin, kun tiesin, että tehtävä on määräaikainen. Jäin seuraamaan, jatkuuko rahoitus seuraavalle kaudelle. Kun se näytti varmalta, ilmoittauduin ja tulin valituksi.

Olin mukana jo niissä keskusteluissa, joissa tätä professuuria pohjustettiin. Silloin puhuttiin asianajajaoikeuden professuurista, eikä työelämäprofessuurin käsitettä vielä ollut. Jukka Peltonen kehitti näitä ajatuksia 2010-luvun alussa, ja olen seurannut kehitystä siitä lähtien. Tämä nykyinen osa-aikainen ja määräaikainen työelämäprofessuuri on mielestäni toimiva ratkaisu, sillä täysiaikainen professuuri olisi ollut hyvin vaativa tavoite.

Odotukset ovat täyttyneet hyvin. Olen päässyt opettamaan motivoituneita opiskelijoita ja samalla jatkamaan tutkimustoimintaa. Kolmen vuoden kauteni päättyy tänä kesänä, ja sen aikana olen tehnyt uuden painoksen Rikosasianajajan käsikirjasta. Lisäksi olin mukana kirjoittamassa teoksesta Esitutkinta ja pakkokeinot uutta painosta, josta minun osuus oli noin neljännes. Olen myös julkaissut referee-arvioidun artikkelin Defensorissa, ja yksi artikkeli on vielä tekeillä.

Professorin työstä 40 prosenttia on opetusta, 40 prosenttia tutkimusta ja 20 prosenttia yhteiskunnallista vuorovaikutusta, ja koen, että olen pystynyt täyttämään tämän kokonaisuuden melko hyvin. Olen opettanut neljännen vuoden opiskelijoille asianajajaoikeutta ja viidennen vuoden opiskelijoille syventäviä opintoja. Lisäksi olen pitänyt ylimääräisiä luentoja muun muassa viestintäoikeuden kurssilla ja pakollisia prosessioikeuden luentoja, sekä opettanut myös Turussa, Rovaniemellä ja Itä-Suomen yliopistossa.

Omiin opiskeluaikoihin verrattuna on ollut jopa hieman ahdistavaa seurata, kuinka paljon nykyisin opintoja tehdään pitkälti työharjoittelujen ehdoilla. Ainakin täällä Helsingissä tulee jatkuvasti eteen tilanteita, joissa opiskelijat joutuvat jättämään opetusta väliin työn vuoksi, koska työnantaja edellyttää heidän olevan töissä. Opiskelijoilla on kauhea kiire päästä asianajotoimistoihin harjoitteluun. Pelätään, että jos ei ensimmäisenä vuonna pääse mihinkään, työkokemus alalta jää saamatta ja kaikki muut menevät ohi kokemuksessa.

Aiemmin työnteolla lähinnä rahoitettiin opintoja, eikä sillä ollut samanlaista merkitystä uran kannalta. Nyt ensimmäisen harjoittelupaikan koetaan määrittävän koko urapolun, ja se on johtanut kilpajuoksuun saada jalka Esplanadin isojen asianajotoimistojen oven väliin. Työ on monelle jopa tärkeämpää kuin varsinainen opiskelu.

Myös tekoäly on tullut osaksi opiskelua. Pidin juuri asianajajaoikeuden kurssin loppukokeen, joka oli kotona tehtävä Moodle-tentti. Viimeinen kysymykseni oppilaille oli, olivatko he käyttäneet tekoälyä ja miten he varmistavat sen tuottamien vastausten oikeellisuuden. Tämä on uusi haaste meille opettajille. Lähtökohtaisesti näyttää siltä, että opiskelijat käyttävät tekoälyä opinnoissaan, ja varmasti myös graduissa ja notaaritöissä. Meidän pitää silti osata mitata heidän osaamistaan ja taitojaan myös tilanteissa, joissa tekoälyä hyödynnetään opinnäytteissä laajasti.

Juristin on oltava pätevä substanssiosaaja, mutta sen lisäksi sosiaaliset taidot ovat erittäin tärkeitä tässä ammatissa. Työ tehdään usein yhdessä muiden kanssa, joten kyky toimia tiimissä on keskeinen. Myös kirjoitustaito on olennainen, sillä juridiikkaa pitää pystyä kirjoittamaan niin, että muutkin kuin juristit ymmärtävät.

Sosiaalisten taitojen tärkeyttä ei välttämättä aina ymmärretä, eikä tiedekunta siihen opetusta anna. Sosiaaliset taidot kehittyvät pitkälti varsinaisen opiskelun ulkopuolella esimerkiksi työharjoittelussa ja ainejärjestötoiminnassa. Lisäksi tietotekninen osaaminen on nykyään ehdoton perusedellytys. Käytännössä jokaisella opiskelijalla on luennoilla tietokone mukana, ja sillä tehdään muistiinpanot sekä hyödynnetään erilaisia ohjelmia.

Omassa opetuksessani olen pyrkinyt tuomaan mukaan konkreettisia työelämätaitoja. Opiskelijat ovat tehneet ryhmätöitä ja pitäneet toisilleen PowerPoint-esityksiä, joissa yhdistyvät suullinen esiintyminen ja visuaalinen esitys. Esityksille on asetettu myös selkeät aikarajat, ja suoriutumisesta annetaan palautetta. Asianajajan työssä on hyvin tyypillistä, että juristi esittelee työnsä tuloksia asiakkaalle tai ryhmälle, joka esittää tarkentavia kysymyksiä, ja tätä tilannetta on hyvä harjoitella jo opintojen aikana.

Näyttää siltä, että työelämäprofessuuriin tulee ainakin jonkinlainen tauko, vaikka oletan, että rahoittajat haluavat jatkaa sitä myöhemmin. Ainakaan heti ensi syksynä tehtävä ei ole jatkumassa. Seuraajalleni sanoisin, että jokainen saa tehdä työnsä omalla tavallaan ja keskittyy niihin asioihin, jotka tuntee parhaiten. Itse olen keskittynyt prosessioikeudellisiin kysymyksiin, kun taas edeltäjäni painotti enemmän liike-elämän juridiikkaa.

On myös tärkeää huomioida opiskelijoiden muuttunut arki. Monet käyvät töissä opintojen aikana, ja tämä vaikuttaa siihen, milloin he pystyvät osallistumaan opetukseen. Nyt monien kurssien kohdalla onkin toivottu, että luennot alkaisivat vasta työpäivän jälkeen. Tämä täytyy ottaa huomioon opetusta suunniteltaessa, jotta mahdollisimman moni pääsee osallistumaan.

Olen huolissani siitä, mihin suuntaan tuomioistuinprosessi on menossa, jos siihen kohdistetaan merkittäviä säästötoimia velkajarrun seurauksena. Näyttää siltä, että oikeusministeriöltä ja oikeushallinnolta edellytetään säästöjä samassa suhteessa kuin muiltakin hallinnonaloilta. Kysymys kuuluu, mitä silloin tapahtuu, koska jo nyt ollaan monin paikoin kipurajoilla.

Käsittelyajat ovat valtavan pitkiä, ja laajoissa oikeudenkäynneissä prosessit voivat kestää seitsemän tai kahdeksan vuotta. Tiedän tämän omakohtaisesti, kun olen asianajajana hoitanut monimutkaisia ja hankalia tapauksia. Tässä vaiheessa uraani ja elämääni joudun miettimään käsittelyaikoja ihan käytännönkin näkökulmasta: minkälaisia toimeksiantoja uskallan ottaa vastaan, jotta en ajaudu tilanteeseen, jossa minulla ei ole mahdollisuutta jäädä halutessani eläkkeelle.