Hal­lin­to­pro­ses­siin tarvitaan enemmän vas­ta­vuo­roi­suut­ta ja ennakoitavuutta

Tutkin oikeudenkäyntimenettelyä hallintotuomioistuimessa. Asian selvittäminen hallintoprosessissa ei näyttäydy oikeudenkäynnin osapuolille kovinkaan jäsentyneenä tapahtumana. Epäselvää voi olla, mitä ja milloin kunkin oikeudenkäyntiin osallistuvan tulisi tehdä, kun oikeudenkäynnin kohdetta selvitetään. Nykyisin oikeudenkäynti hallintoasiassa voi olla melko tuomioistuinkeskeinen.

Tutkin väitöskirjani neljässä osajulkaisussa seuraavia teemoja: miten selvitysvelvollisuus hallintoprosessissa jakautuu ja mitä yhteistä selvitysvelvollisuudella on siviiliprosessuaalisen todistustaakan kanssa? Miten rikosprosessuaaliset todistelunrajoitukset voivat vaikuttaa hallintoprosessissa? Milloin asiaa on selvitetty tarpeeksi? Ja miten asian selvittämistä voidaan hallintoprosessissa rajoittaa? Näitä kysymyksiä tutkimuksessani yhdistää kysymys, minkälaista asian selvittäminen hallintoprosessissa on ja mitä eroja ja yhtäläisyyksiä sillä on riita- ja rikosprosessuaalisen todistelumenettelyn kanssa.

Väitän, että hallintoprosessissa tarvitaan nykyistä enemmän vastavuoroisuutta ja aktiivista, aineellista prosessinjohtoa. Katson, että prosessinjohdon informoivan, selventävän, korjaavan ja jopa rajoittavan tehtävän tulisi selvityksen oma-aloitteisen rikastamisen sijaan korostua. Oikeudenkäyntiaineistoa systematisoimalla, oikeudenkäynnin osapuolten rooleja vahvistamalla ja yhdenmukaisesti käytetyllä hallintoprosessuaalisella käsitteistöllä päästäisiin jo pitkälle.

Kaikilla tuomioistuimilla prosessilajista riippumatta on velvollisuus edistää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista. Samalla oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus asettaa niiden toiminnalle rajat. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osaperiaatteet ja laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa antavat jo de lege lata työkaluja oikeusturvan yhä yhdenmukaisempaan ja laadukkaampaan toteuttamiseen. Kannustan väitöskirjassani näiden työkalujen käyttämiseen eri tavoin.

Innostus tutkimuksen tekemiseen heräsi jo vuosien 2010–2011 paikkeilla gradua kirjoittaessa, kun havaitsin, että oikeuskirjallisuudessa joitakin muitakin prosessilajien väliset erot mietityttivät. Miksi eroja on ja onko myös yhtäläisyyksiä? Nämä kysymykset jäivät kaivelemaan ja heti auskultoinnin jälkeen aloitin väitöskirjan teon.

Aivan tutkimustyön alkuvaiheita ja muutamia opintovapaita lukuun ottamatta olen tehnyt väitöskirjaani virkatöiden ohella. Tutkimusmatkani on kestänyt todella kauan – minulle tutkimustyön ja muun elämän yhdistäminen on ollut haastavaa. Mutta koen pitkästä aikajänteestä ja monipuolisesta työkokemuksestani eri tuomioistuimista, lainvalmistelutehtävistä ja nykyisin viranomaispuolelta olleen myös hyötyä. Tutkimukseni käsittelee perustavanlaatuisia oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementtejä ja myös johtopäätösteni olisi kestettävä aikaa. Tutkimusta tehdessäni hallintolainkäyttölain kumonnut laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa tuli voimaan, ja sain mielenkiintoista perspektiiviä tutkimukseeni myös siitä. Olen niin sanottujen hallinnon yleislakien puolestapuhuja.

Tutkimuksen tekeminen on opettanut sinnikkyyttä, rohkeutta, kirjoittamisen taitoa ja suunnittelun tärkeyttä. Se on opettanut myös yhä paremmin sietämään kritiikkiä ja pettymyksiä. Oikeuskirjallisuuteen ja keskusteluihin uppoutumalla olen luonnollisesti päässyt syventymään itse asiaan aivan ainutlaatuisella tavalla ja oppinut hallintoprosessista ja laajemmin ihmis- ja perusoikeuksista sekä todistusoikeudesta aivan valtavan paljon. Eikä tiedonjano ole (onneksi) vieläkään hellittänyt!

Olen todella iloinen, että jotakin sellaista, mitä olen halunnut hallintoprosessioikeuden alalla tapahtuvan, on jo pitkän väitöskirjaprojektini aikana tapahtunut. Muutkin ovat esittäneet puheenvuoroja hallintoprosessin kontradiktorisuuden tarpeesta ja oikeudenkäyntiin osallistuvien roolien selkeyttämisestä siellä. Toivon, että tuore hallintoprosessilaki ja muiden ohella minun tulkintakannanottoni auttavat yhä oikeudenmukaisemman hallintoprosessin kehittämisessä.